Miten apostoli, profeetta, paimen, evankelista ja opettaja rakentavat kokonaisuutta. Tai, miksi heistä ei puhuta.
Nuoret kristityt tarvitsevat hengellistä paimenta. Paimen on se, joka rakastaa hengellisiä lapsia. Hän on se, joka välittää ja luo seurakunnassa rakastavan ilmapiirin. Hengellisten lapsien on hyvä kasvaa siinä ilmapiirissä. Kutsu toimia hengellisenä paimenena on uskoakseni meillä jokaisella. Meidän tehtävämme on auttaa hengellisiä lapsia kasvamaan sekä tukea toisia kriiseissä. Uudessa testamentissa voidaan nähdä kollektiivinen paimenuus, ei niinkään hierarkkista paimenta. Varsinaista paimenen virkaakaan ei siellä mainittu. Paimenuus oli samaa kuin hengellinen vanhemmuus.
Jos paimenen sydämellä varustettu ihminen perustaa seurakunnan, niin hän usein luo seurakunnan, jossa hän koko ajan hoitaa muita. Vaikka hän luo oikean ilmapiirin, niin huomaamatta useimmiten hän liian pitkään paimenena toimien ottaa Kristuksen paikan. Hän poistaa ihmisiltä oman hengellisen vastuun, eikä aina uskalla rohkaista ihmisiä seuraamaan Kristusta. Hän on oppinut ajattelemaan, että hänen velvollisuutensa on ruokkia ihmisiä. Monilla seurakunnan perustaneilla opettajillakin voi olla sama tilanne. Kun he jatkuvasti opettavat joitakin ihmisiä, niin heissä vahvistuu käsitys, että heidän pitää ruokkia näitä ihmisiä aina.
Todellisuudessa paimenen tehtävä on auttaa lasta tulemaan nuorukaiseksi, jossa tämä oppii seuraamaan Paimenta, Kristusta. Opettajankin tehtävä on tulla jakamaan jotain, minkä hän on oppinut. Ja sen jälkeen lähteä pois taas hetkeksi, ja antaa kristittyjen kulkea itse Kristuksen kanssa. Koska paimen ja opettaja eivät aina näe isoa kuvaa, niin liian usein paimen ja opettaja pyrkivät keräämään ihmisiä ympärilleen. Ja he unohtavat yksilön matkan tukemisen. Jolloin itse seurakunnasta voi tulla keskipiste.
Apostoli parhaimmillaan toimii toisin. Apostoli pyrkii miettimään, miten hän voi auttaa ihmisten hengellistä kasvua. Miten eri kutsumukset seurakunnassa voisivat palvella kutsumusten löytämistä ja tukea matkaa hengelliseksi aikuiseksi. Apostoli keskittyy elämäntapaan, kuinka kukin oppisi välittämään ja olemaan paimenena toisille. Ja ennen kaikkea, kuinka kukin voisi olla riippuvainen Pyhästä Hengestä. Siksi apostolisuus synnyttää terveitä seurakuntia, jos se osaa olla yhteistyössä muiden lahjojen kanssa. Mutta hyviä esimerkkejä ei ole liikaa.
Vaikka apostoli Paavali perusti vain n. 20 seurakuntaa 10 vuoden aikana, hän mallitti toimintatavat, mille Hengen varassa toimiva seurakunta rakentuu. Ja tietyt asiat siitä saatiin myöhemmin sisälle Raamatun kansiin.
Ajattelen, että nykykirkossa erityisesti profeetan virka on usein ymmärretty väärin. Profeetan ensimmäinen tehtävä on palauttaa meidät ymmärtämään, mitä on Jumalan pyhyys, mitä on Jumalan sana, mitä on totuus. Jos seurakunta rakentuu profeettojen sanalle, se rakentuu totuudelle ja uskovat saavat siellä terveen pohjan. Liikkeellelähtöön kuuluu usko ja parannus. Profeetta parhaimmillaan myös korjaa paimenen ja opettajan työssä syntyneitä virheitä, haastamalla ihmiset Kristuksen luo. Pois ihmiskeskeisyydestä ja lempiopetuksista takaisin Kristuksen seuraajaksi. Pyhään elämään.
Uskon, että ns. vanhoissa herätyksissä usein puhujalla oli profeetan, ei evankelistan kutsumus. Hän keskittyi kristittyihin, kutsuen heitä takaisin Jumalan luo tekemään parannusta. Takaisin ensirakkauteen. Nämä uudistuneet kristityt kutsuivat sitten mukaan muitakin. Mutta painopiste oli uskovien herättelyssä profeetan sanalla. Joka synnytti elämän koko seurakuntaan.
Meidän syntiä salliva aikakausi on hylännyt aidot profeetat, ja muokannut heistä tulevaisuuden ennustajia. Etenkin kansankirkon on vaikeaa sallia profeettoja, jotka sanovat, että et voi olla kristitty ja elää synnissä. Me olemme kutsuneet evankelistat puhumaan seurakuntiin heidän sijastaan, vakuuttelemaan, että Jeesuksen kanssa ei voi hävitä. Evankelistan lahja on kertoa Kristuksesta ulkopuolisille, ystävystyä ei-uskovien kanssa. Mutta jos teemme evankelistoista tähtiä, on vaarana, että alamme tarjoilla halpaa armoa. Jos tavoitteena on enemmän lukumäärä kuin laatu, kirkko menettää hengellisen liikkeen luonteensa.
Koska meillä ei käytännössä ole profeettoja, niin kristityn nimi on menettänyt merkityksensä. Olemme siirtyneet aikaan, jossa enemmistö, tiede ja yliopistoteologia määrittävät totuuden. Kirkko yrittää miellyttää ihmisiä, ja tarvittaessa muuttaa totuuden. Profeetan tehtävä on palauttaa synti synniksi ja armo armoksi. Siksi kirkot vihaavat profeettoja. Niin kuin väärät puutarhurit vihasivat isännän lähettämiä palvelijoita. Kirkko ei halua kuulla sitä syytöstä, että kirkko on hylännyt sanoman Jumalan valtakunnasta ja tehnyt sanoman itsestään.
Uskon, että tulemme liikkumaan kirkkokuntien jälkeistä aikaa kohti. Aikaa, jossa oikeat palvelusvirat palvelevat ruohonjuuritasolla, pitämättä liikaa meteliä itsestään. Aikaa, jossa opettajan tai profeetan auktoriteetti on pelkässä Jumalan sanassa. Mutta nykyisellään nimiä profeetta tai apostoli pelätään, koska niihin liittyy liikaa vallankäytön tapauksia.
Pohjimmiltaaan viisitahoinen palvelusvirka on olemassa sitä varten, että jokainen kristitty löytäisi kutsunsa Jumalan valtakunnan edustajana ja lähtisi liikkeelle. Jotta Jumalan perhe uudelleen voisi synnyttää kypsiä lapsia. Isojen rakenteiden sisällä, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan, voimaantumistakaan ei voi tapahtua. Mutta kotien ihmissuhdeverkossa palvelusvirat toimivat huomaamatta, ilman nimiä.
Jos sinua kiinnostaa edellä olevat ajatukset, niin ota yhteyttä. Tällä hetkellä olen virkavapaalla ja kehittelen kotikirkkoliikettä. Ota yhteyttä, hannu.vuorinen@evl.fi.